Professori Inkeri Elomaa – Kokonaisvaltaisen syöpähoidon ja sarkoomaryhmien kehittäjä

Kokonaisvaltainen syöpähoito ja kasvainkohtaisten moniammatillisten ryhmien toiminta ovat nykyisin jo oletusarvo. Mutta mistä tämä kehitys on itse asiassa alkanut? Sain kunnian haastatella professori Inkeri Elomaata, suomalaisen kokonaisvaltaisen syöpähoidon pioneeria. Istuessamme teekupposen äärellä Inkerin kotona avautui kiinnostava kuva syöpähoitojen kehittymisestä Suomessa.

Mikä sai Sinut opiskelemaan syöpätautien lääkäriksi?

Urani syöpätaudeissa alkoi, kun siirryin sisätaudeilta Sädehoitoklinikalle konsultoivaksi lääkäriksi aivan 1980-luvun alussa. Syöpä ja sen hoito aiheuttaa sisätautiongelmia kuten maksa-, munuais-, sydän- ja ihovaurioita, infektioita ja hematologisia ongelmia. Tuohon aikaan syöpähoito keskittyi syövän perushoitoon. Sisätautilääkärinä koin, että osastoilla ei ollut valmiuksia hoitaa potilaita antamieni ohjeiden mukaisesti. Olin myös kiinnostunut syövän ja luun yhteydestä. Niinpä päätin itse opiskella syöpälääkäriksi. Kehitimme toimintaa niin, että emme hoitaneet vain syöpää, vaan hoidimme myös seurannaisvaikutuksia. Voi sanoa, että tästä alkoi kokonaisvaltaisen hoitotavan kehittäminen.

Tuolloin myös syöpälääkäreiden erikoiskoulutukseen lisättiin puoli vuotta pakollista sisätautien opetusta, mikä tuki syöpähoidoissa kokonaisvaltaisempaa potilaan hoitoa.

Kerrotko historian sarkoomaryhmien takaa?

Syöpähoito vaatii yhteistyötä. Sädehoitoklinikan ylilääkäri, professori Lasse Holsti toi Wisconsinissa viettämiensä vuosien tuliaisena yhteisaamukokoukset, jossa syöpälääkärit yhdessä pohtivat hoidossa olevista potilaista erityisen vaikeat tapaukset. Tämä oli pohjana moniammatillisten, kasvainkohtaisten meetingien syntymiselle. Aluksi mukana ryhmässä oli radiologi, patologi, kirurgi ja onkologi. Myöhemmin ryhmiin liittyi sytogenetiikan ja molekyyligenetiikan asiantuntija Sakari Knuuttila.

Minulla oli mahdollisuus päättää, mikä olisi ensimmäinen kasvainkohtainen ryhmä. Aloitimme ensimmäisenä luusarkoomaryhmän heti 1980-luvun alussa. Luusarkoomia esiintyi pääosin nuorilla, 15-25-vuotiailla. Koin järkyttävänä nuorten tilanteen. Se vetosi. He olivat juuri elämänkaaren alussa. Niinpä valitsimme nuoret. Pehmytkudossarkoomaryhmä aloitti vuonna 1988.

Ryhmätyön tiiviyttä kuvaa se, miten kirurgi saattoi soittaa kesken leikkauksen ja kertoa, että tämä ei mennytkään niin kuin olimme odottaneet. Mitäs nyt tehdään? Yhteisen pohdinnan jälkeen leikkaus jatkui uuden suunnitelman pohjalta.

Kirjassasi Tartu Toivoon kerrot nuorille syöpäpotilaille järjestämistänne sopeutusleireistä. Mistä tämä idea sai alkunsa?

Vakava sairastuminen ravistelee aina, mutta etenkin nuorten kohdalla. Psykososiaalinen hoito sai alkunsa nuorten syöpäpotilaiden tukemisesta. Ensin järjestimme nuorille syöpäpotilaille oman osaston, jotta he voivat viettää aikaa ikäistensä kanssa.

Sopeutusleirit mahdollistuivat, kun Sädehoitoklinikka yhdessä Sylvan ja Etelä-Suomen Syöpäyhdistyksen kanssa sai ulkopuolista rahoitusta. Vietimme viikonloppuja halvoissa hotelleissa Helsingissä ja Ristiinassa Kyyronkaitaan kartanossa, jonka Syöpäyhdistys oli saanut lahjoituksena. Toimintaan osallistui lisäkseni nuoriso-osaston osastonhoitaja, nuorispsykiatri, psykologi, sairaanhoitaja ja liikuntaterapeutti, joskus myös esimerkiksi taitelijoita.

Tavoitteena oli saada nuoret luottamaan hoitoihin ja hoitohenkilökuntaan. Kun nuori saa syövän puberteetti-iässä, se on ikä, jolloin hän alkaa itsenäistyä, valitsee omat ystävänsä, mahdollisesti kokeilee seurustelua ja haluaa katkaista napanuoran vanhempiinsa, mutta ei onnistu. Kaikelle tulee stop. Nuoren identiteetin kehittyminen pysähtyy tai voi rakentua väärin. Herää ajatuksia – en ole mitään, musta ei tuu mitään, mä kuolen. Yritimme vahvistaa identiteettiä pois epävarmuuden ja mitättömyyden tunteesta, pois ”en ole minkään arvoinen” -ajatuksesta.

Minut tunnettiin neljän teen tykkinä – tieto, toivo, tuki ja turva. Näitä asioita kävimme läpi sopeutusleireillä. Keskustelimme, pelasimme, ulkoilimme, nautimme hyvää ruokaa.

Jos potilaalla meni hyvin, häntä oli helppo tukea. Jos potilaalla menee huonosti, on häntä vaikeampi tukea.

Miten toiminta näistä nuorille tarjotuista sopeutusleireistä psykososiaaliseen tukeen ja lopulta palliatiiviseen hoitoon kehittyi?

Ollessani osastonylilääkärinä meillä Syöpätautien klinikalla erikoislääkäri Päivi Hietanen ajatteli potilasta kokonaisvaltaisesti. Hän sai aikaan sen, että alettiin puhua potilaiden psykososiaalisen tuen tarpeesta. Hän on idean äiti ja kouluttautui psykoterapeutiksi.

Syövänhoitoon liitettiin psykososiaalinen tuki; tämä asetelma sai oman asemansa. Päivin seuraaja psykiatri Irja Idman sai houkuteltua psykiatrisia hoitajia ryhmäänsä ja tästä psykososiaalinen tuki varsinaisesti käynnistyi ja levisi muihinkin syöpäklinikoihin. Psykososiaalisen tuen arvostusta kuvasi hyvin se, että ryhmä sai toimintaluvan vasta, jos sille löytyisi tilat. No, he saivat ensimmäiseksi käyttöönsä ikkunattoman, entisen lyijyseinäisen röntgenhoitohuoneen; useamman muuton jälkeen lopulta löytyi tila, joka oli valoisa ja tarkoituksenmukainen. Hoito oli aina hyvää tilaongelmista huolimatta.

Anestesialääkärit hoitivat kivut, kunnes perustimme kipupolin, jonka toiminnasta aluksi vastasi anestesiologi Eija Kalso. Potilaan kivunhoito on rankkaa, kun se tapahtuu elämän loppupuolella.

Yhdistettäessä kipupoliklinikka ja psykososiaalinen tuki kehittyi palliatiivinen hoito.

Kirjassasi kerroit, että kun teit väitöskirjaa, niin ajattelit, että ei tutkijaksi. Kiersit kuitenkin useita vuosia maailmaa kertomassa tutkimustuloksestasi ja sen pohjalta syntyneestä lääkkeestä. Koetko itsesi siten kuitenkin eniten tutkijaksi?

Ensisijaisesti olin kliinikko, rakastin potilaita ja sitä työtä. Toiseksi olin opettaja ja kolmanneksi tutkija.

Kun saa jonkun hyvän idean, ja alkaa sitä selvittää, muuttuu tutkijaksi. Syöpä leviää usein luustoon, syntyy ns. hyperkalsemia eli hengenvaarallinen tilanne, missä luusta irtoava kalsium nostaa veren kalsiumpitoisuuden korkealle aiheuttaen sydänoireita ja munuaistiehyeiden tukkeutumista. Hyperkalsemiaa Syöpäklinikan lääkärit tullessani eivät tunteneet. Keskityin tutkimuksessa pääosin syövän ja luun yhteyteen. Kun tunnistimme hyperkalsemian, siitä alkoi bisfosfanaatti-lääkkeen kehitys, syntyi kotimainen klodronaatti. Minulla oli hyvä tutkimusryhmä, jossa kehkeytyi paljon ideoita. Tutkimus kuten syövänhoitokin on yhteistyötä, ei siinä kukaan yksin pärjää! Hyperkalsemia on nykyään lähes hävinnyt syöpähoitojen kehityttyä.

Syöpälääkärin mielenmaisema, mitä tarkoitat sillä?

1970-luvun lopulla löysin syöpälääkärin mielenmaiseman. Mielenmaisemassa kohtaa erilaisen skaalan potilaita, on kuin tyhjän taulun ääressä, hahmottaa siihen kartan, jossa navigoi etsien diagnoosin, hoitolinjan, potilaan persoonan. Mielenmaisemassa lääkäri pyrkii tavoittamaan syöpäpotilaan koko kuvan.

Kun olin väsynyt tai en tiennyt mitä teen, niin levitin kartan silmieni eteen; missä olemme ja mihin menemme; kokonaiskuvan luominen. Roomaan on monta tietä, sama pätee myös syöpähoidoissa. Suunniteltu hoito ei ehkä sovi potilaalle, vaikka olisi juuri siihen syöpään paras. Kestääkö potilas hoidon vai voiko antaa erilaista hoitoa? Priorisointi: paras, halvin vai potilaalle sopivin. Siinähän me olemme tänä päivänä, kun rahatalous voittaa kaiken.

Mikä on mielestäsi Vilja Linnean Sarkoomarahaston tärkein tehtävä?

Tärkeintä on lisätä sarkoomatietoutta, diagnoosi aikaisemmaksi. Kestää yleensä 3-6 kk ensioireista diagnoosiin. Siksi viestintä on tärkeää. Viestin pitää mennä eri kohderyhmille – terveydenhoitohenkilöstölle ja maallikoille. Viestintää on oltava paljon. Teimme aikanaan toimittaja Tarja Tallqvistin kanssa televisio-ohjelmia aiheesta ja kiersin puhumassa sarkoomista ja niiden tunnistamisesta. Koulutuksen ja infon tie on pitkä.

Esimerkiksi luusarkoomissa aikajänne ensioireista diagnoosiin kestää liian kauan ja sinä aikana kasvain on jo ehtinyt kasvaa luupeitteiden läpi ja lähettää etäpesäkkeitä. Kipu on yleensä isojen nivelten seudulla (polvi, lonkka), ensimmäinen epäily on trauma? Potilas saa kipulääkkeet, eikä jalkaa kuvata. Traumoja on 1000 kertaa enemmän kuin luusarkoomia. Koska sarkooma on harvinainen, niin tavallista on, että ensidiagnoosi on trauma eikä lääkäri tule ajatelleeksi kasvainta ja lähetä potilasta röntgeniin.

Sarkoomien tiedostaminen lapsilla ja nuorilla ihmisillä mahdollistaa myös nykyistä paremman tutkimusrahoituksen. Tutkimuksen kautta kaoottinen geenien suistuminen radoiltaan ja mutaatiot pitää tunnistaa, jotta löytyisi targetoiva hoito eli tarvitsisimme lisää sarkoomatutkimusta ja innostuneita tutkijoita.

Professori Inkeri Elomaa
Eläkkeelle vuonna 2006 Hyks Syöpätautien klinikan lääkehoidosta vastaavan ylilääkärin tehtävästä
Fachprüfung für Ärzte, Universität Basel, Schweiz 1970
Sisätautien erikoislääkäri 1975
Sädehoidon ja syöpätautien erikoislääkäri, HY 1983
Sädehoidon ja syöpätautien dosentti, HY 1989
Sädehoidon ja syöpätautien professorin pätevyys, HY 1994

Professorin nimi ja arvo, HY 1998

Yli 300 julkaisua ja kirja Tartu Toivoon

Pitänyt yli 70 kansainvälistä kutsuluentoa

Lukuisia opetus- ja tutkimustehtäviä

Lukuisia hallinto- ja luottamustoimia